Sarjakuva impulssikontrollin säätelijänä

Hyvissä ajoin ennen joulua aloin haaveilla uudesta piirtopöydästä. Se on parempi kuin nykyinen pöytäni, mutta hirvittävän kallis. Nykyisellä piirtotahdillani pelkästään parempi ergonomia ei oikein riitä selittämään kolmenollaista hintalappua. Silti sielua jäytää uuden lelun tarve ja mieli tuottaa mitä mainiompia perusteluita sille, miksi pöytä pitäisi hankkia - ja vieläpä välittömästi. Maallikolle käsittämättömät termit Wacom, Cintiq ja Yiyonova ovat piirtopöytiin liittyviä tuotemerkkejä. Voit vaihtaa niiden tilalle himoitsemasi puhelin-, laukku- tai moottoripyörämerkin ja ymmärrät varmasti miten tukalassa tilanteessa olen.

Syvällä sisimmässäni tiedän, että asialla ei ole mikään kiire, vaan että kyse on lihan heikkoudesta houkutuksen edessä. Kokeilen siis saanko taltutettua levottoman mieleni sarjakuvan keinoin. Eettisesti arveluttavalle ihmiskokeelle ei ole Valviran hyväksyntää.

Listaan sarjakuvassa kaikki argumenttini puolesta ja vastaan. Tuon mukaan myös päähenkilön perheen muistuttamaan itseäni, että vastuuta täytyy kantaa muustakin kuin omista himoistaan. Tarinassa on ainakin omiin silmiini paljon huumoria, nauran hiljaa omille argumenteille. Vaikka loppu onkin traaginen ja vastoin sitä miten toivon oman tarinani päättyvän, se havainnollistaa hyvin sitä, mihin mielihalujen käsittäminen rationaalisuudeksi voi johtaa.

Kokeen lopputulos

Hämmästyin itsekin miten hyvin tämä toimi. Piirtämällä ongelmani kaikessa naurettavuudessaan ja tekemällä se julkiseksi on ollut pakko myöntää, että hankintaperusteluni eivät ole vedenpitäviä. Aina kun lompakko alkoi polttaa taskussa, luin sarjakuvan uudestaan ja rauhoituin. Kuukausi piirtämisen jälkeen tarve kyseisen laitteen hankkimiseen on kadonnut kokonaan. Sarjakuvan voi todeta toimineen omassa rajauksessaan erinomaisesti. Uutena ongelmana olen huomannut hankkineeni viime aikoina hillittömästi uusia sarjakuvia, mutta sen pysäyttäminen vaatiikin jo uuden sarjakuvan tekemistä.

Lisätutkimusta toki tarvitaan. Jos lukijoissani on esim. pakko-oireista kärsiviä, shoppailuaddikteja tai helposti hermostuvia ihmisiä, kokeilkaa ihmeessä tehdä asiasta humoristinen sarjakuva ja kertokaa kokemuksistanne.

Sarjakuvariippuvuus

Kuten tämän ketjun aiemmissa teksteissä on todettu, sarjakuvat voivat sekä lievittää kipua, poistaa ahdistusta että tuoda mielihyvää. Lääkinnällisessä käytössä ne rinnastuvat paitsi pitkävaikutteiseen terapiaan, myös keskivahvoihin kipulääkkeisiin (Panacod, Tramal) sekä lyhytvaikutteisiin anksiolyytteihin (bentsodiatsepaamit). Eri sarjakuvat toimivat eri lukijoille eri elämänvaiheissa hyvin eri tavoin, joten hoitohenkilökunnan on syytä olla laajasti perehtynyt hoidossa käyttämiensä sarjakuvien farmakodynamiikkaan sekä niiden mahdollisiin sivuvaikutuksiin.

On hyvä tiedostaa, että aivan kuten yllä mainitut kemialliset rinnakkaistuotteensa, myös sarjakuvat voivat aiheuttaa riippuvuutta. Vaikutusvaltaiset sarjakuva-addiktit ovat ponnekkaasti kiistäneet tällaisen ilmiön olemassaolon, eikä siitä sen vuoksi ole juurikaan julkisuudessa keskusteltu.

Jeffrey Brown jäi ensimmäisen kerran

sarjakuvakoukkuun jo pikkupoikana.

Kunnian sarjakuvariippuvuuden nostamisesta julkiseen keskusteluun saa vaikutusvaltainen saksalais-amerikkalainen psykiatri FredricWertham, joka vuonna 1954 siteeraa kirjassaan Seduction of the Innocent pastori Shelton Hale Bishopin kuvausta nuorista sarjakuva-addikteista:

Voi olla etteivät sarjakuvat eroa sisällöltään siitä, mitä nuoret näkevät elokuvissa, mutta elokuvien kanssa he eivät sentään voi viettää suurinta osaa vuorokaudestaan. He lukevat sarjakuvia vuoteissaan. He lukevat niitä koulumatkoillaan. Jopa lomalle lähtiessään he ottavat mukaansa keskimäärin 5-6 sarjakuvalehteä lasta kohden. Se intensiteetti, jolla he sarjakuviin uppoutuvat, ei ole normaalia.

Onnistuttuaan jo kerran pääsemään kuiville Jeffrey 

jäi uudelleen koukkuun diilerin jaettua "ilmaisnäytteitä".

Petri Kemppinen ja Juhani Tolvanen toimittivat 1992 kirjan nimeltä Sarjakuva, rakastettuni. Nimi kiteyttää hienosti sarjakuvariippuuden syvimmän olemuksen. Kyseessä on hyvin henkilökohtainen suhde, joka lähentelee rakkautta. Jos sarjakuvariippuvaisella henkilöllä on puoliso, syntyy kolmiodraama: Addikti investoi rakastajattareensa sekä aikaa että rahaa lihallisen rakkaansa kustannuksella. Hän joutuu salailemaan tai piilottelemaan sarjakuvahankintojaan läheisiltään Jos addiktin saakin asettamaan perhe-elämän vaatimukset sarjakuvien edelle, näkyvät vieroitusoireet mm. lasten ja lemmikkien nimeämisenä sarjakuvahahmojen mukaan.

Sarjakuvariippuvuutta ei pidä sekoittaa käsistä karanneeseen keräilyharrastukseen, vaikka niissä onkin paljon yhteisiä piirteitä. Keräilijä pussittaa sarjakuvansa muovikääreisiin odottamaan arvonnousua, usein edes lukematta koko lehteä. Aivan kuin bibliomaanit he näkevät sarjakuvansa ensisijaisesti himoittuina esineinä ja heitä ohjaa keräilynhimossaan aivan muut seikat kuin halu lukea ostamansa teokset. Sarjakuvakeräilijää ja addiktia on silti vaikea erottaa toisistaan pelkästään heidän kirjahyllyjään vertailemalla.

Sleepyreader666 antaa sarjakuva-addiktiolle kasvot.

Sarjakuva-addiktion hyvä puoli on siinä, että sen voimaa voidaan käyttää toisten addiktioiden torjunnassa. Eräs sarjakuvaharrastaja pääsi irti tupakasta siten, että aina kun hänen teki mieli tupakkaa, hän otti kassistaan sarjakuvalehden ja luki sitä viisi minuuttia, jossa ajassa tupakantuska ehti hellittää.

AerockParinaksen kuvaus sarjakuvariippuvuudesta 

Ei pidä luulla, että vaatisin sarjakuvariippuvuudelle omaa diagnoosinumeroa, en suinkaan. Haluan vain todistaa siitä voimasta, joka sarjakuvilla on ihmisiin. Asterix-sukupolven ikääntyessä aletaan dementiaosastoilla kuulla erikoisia manauksia, kuten ”Tuhannentuhattamiljoona tulen palavaa turjaketta!” tai ”Kautta Teutatuksen!” Potilaat ovat unohtaneet lähimmäistensä nimet, mutta osaavat luetella Daltonin veljekset pituusjärjestyksessä sekä äärettömän määrän muuta sarjakuvatriviaa.

Hoitajakoulutuksessa tulisikin hyvissä ajoin huomioida sarjakuvien merkitys kasvavalle potilasryhmälle. Onnistuneen potilassuhteen luomiseksi on aivan olennaista, että hoitajat tuntevat ainakin parinsadan keskeisimmän sarjakuvantekijän teoksia viimeisen 50 vuoden ajalta.

Sarjakuva analgeettina

Viime aikoina on tutkittu paljon virtuaalista todellisuutta hyödyntävien videopelien käyttöä kivun lievityksen osana mm. hammashoidoissa, sytostaattihoidoissa ja amputaatioissa. Tutkijoiden mukaan uppoaminen pelin maailmaan toimii kipua lievittävästi, eikä kyse olisi vain mielen harhauttamisesta, vaan vahvan elämyksen vaikutuksesta siihen, miten aivot reagoivat kipuun. Suositun teorian mukaan aivot pystyvät keskittymään vain tiettyyn määrään ärsykkeitä kerrallaan, ja että virtuaalitodellisuus pystyisi onnistuneesti kilpailemaan aivojen rajallisista resursseista syrjäyttäen samalla tietoisuutta kivun läsnäolosta.

Palovammojen hoito tiedetään potilaalle hyvin kivuliaaksi prosessiksi. Amerikkalaisessa tutkimuksessa todetaan, että nuorella palovammapotilaalla kipukokemus VAS-asteikolla putosi jopa 50 prosenttia, laajalla ikähaitarilla tutkittuna päästiin 20–37% kivunlievitykseen.

On sitä osattu ennenkin. Estetiikan vaikutuksesta kipukokemukseen antaa viitteen myös italialainen tutkimus, jossa koehenkilöille näytettiin tunnettujen maalareiden, kuten Da Vincin ja Botticellin tauluja. Koehenkilöt olivat luokitelleet ne etukäteen asteikolla kaunis, neutraali tai ruma. Toisella katselu kerralla heidän vasempaan käteensä aiheutettiin kipua lasersäteellä. Kokeen lopputulos oli, että mitä enemmän taulu koehenkilöä miellytti, sitä vaimeampana hän koki kivun.

Portugalilainen tutkimus antaa asiaan vielä toisenkin näkökannan. Koeryhmä oli jaettu kahteen osaan, joista toisen puolen muodostivat uskovaiset katoliset ja toisen ateistit. Molemmille ryhmille näytettiin kahta taulua, joista toinen oli Giovanni Sassoferaton maalaus rukoilevasta Neitsyt Mariasta ja toinen Leonardo Da Vincin ei-uskonnollinen Nainen ja kärppä.

Kipu aiheutettiin samoin kuin aiemmin mainitussa kokeessa. Havaittiin, että Marian kuvan katsominen vaimensi huomattavasti uskovaisten kipukokemusta, kun taas ateisteihin ei taulujen välillä ollut minkäänlaista vaikutuseroa. MRI:llä havaittiin, että esteettinen kokemus ja uskonnollinen kokemus tapahtuvat eri osissa aivoja, ja että uskonnollisen kokemuksen kipua lievittävä vaikutus on suurempi. Toisaalta tutkijat pitävät todennäköisenä, että ei-uskovainen voi saada samanlaisen kivunlievityksen esim. meditaation kautta.

Sarjakuvia ikänsä ahmineelle näissä tutkimustuloksissa ei ole mitään uutta. Muistan että jo pikkulapsena paras flunssan tai oksennustaudin lievitys oli isän ostama uusi sarjakuva-albumi. Vakavien sarjakuvaharrastajien maailmassa sarjakuvat edustavat sekä taidetta että uskontoa, minkä lisäksi niiden reaalimaailmasta ulostempaiseva vaikutus vastaa helposti viimeisintä virtuaalitodellisuustekniikkaa. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä sairaaloiden ja odotushuoneiden ahtaat tilat, ihmisten erilaiset taidemaut, niukat budjetit ja se, ettei kännyköiden käyttö ole sairaaloissa sallittu, voidaan sarjakuvat julistaa ylivoimaisesti kustannustehokkaimmaksi ei-lääkkeelliseksi kivunhoitokeinoksi mitä nykyaikaisella terveydenhoidolla on ilman hoitohenkilökuntakontaktia tarjota.

Ihan maalaisjärjellä ajatellenkin voidaan todeta, että jo muutama Fingerpori-albumi odotushuoneessa saa ihmisten hymykuopat niin kipeiksi, etteivät he huomaa pistoskipua enää lainkaan.

Psykoosi luovuuden lähteenä

Raimo Tyyskän käsikirjoittama ja omista kokemuksista ammentava sarjakuvateos Api – Viimeinen Testamentti käsittelee maanista uskonnollista psykoosia. Sarjakuvan on piirtänyt graafikko Jussi Hukkanen.

Karvainen hoitaja haastatteli Tyyskää Lauttasaaressa ravintola

Kauniissa Kampelassa, jossa on juuri avattu hänen taidenäyttelynsä.

KH: Alkuperäinen ajatuksenne oli rakentaa mielenterveyskokemuksiisi pohjautuva taidenäyttely. Päädyitte kuitenkin tulkitsemaan psykoottista maailmaa sarjakuvan keinoin. Miksi juuri sarjakuva?

RT: Taideteokset joita suunnittelimme, alkoivat viettää siihen suuntaan. Aioimme tehdä triptyykkejä, joissa olisi ollut kuvaa ja tekstiä, kunnes tajusimme, että samat asiat saa pienemmällä vaivalla kuvattua sarjakuvassa. Aihepiiristä riittää silti yhä ammennettavaa niin tauluihin, lauluihin, kirjaan – kuin uusiin sarjakuviinkin.

KH: Kerrot kirjasi loppusanoissa jo sairaalaosastolla ollessasi tehneesi muistiinpanoja tuntemuksistasi. 

RT: Niitä on paljon. Lueskellessani niitä uudestaan mieleeni palautuu monia asioita. Välillä niistä löytyy loistavia oivalluksia kun taas osaa teksteistä en ymmärrä enää itsekään. Ne ovat lyhyitä fragmentteja ja niin täynnä tunnetta, että ulkopuolisen olisi hyvin vaikea saada niistä tolkkua. Osastolla ollessani maalasin, piirsin ja tein installaatioita. Koin tekeväni enemmän kuin taidetta – selvittäväni ihmiskunnan olennaisia totuuksia.

KH: Löytyykö Apille sarjakuvallisia esikuvia tai sukulaisia?

RT: Lassi ja Leevi on aivan loistava. Se, miten Lassin mielikuvitusmaailma törmää todellisuuteen, on antanut meille mallin kuvata sitä, miltä Apin psykoottinen käytös näyttää ulospäin.

KH: Olet kuvannut sarjakuvan tekoa terapeuttiseksi prosessiksi. Millä tavalla?

RT: Koen kaiken taiteen tekemisen terapeuttisena ja pidän taideterapiaa tärkeänä mielenterveystyön työkaluna. Sarjakuvassa käytimme paljon huumoria, mikä ehkä monien mielestä onkin sarjakuvalle tunnusomainen erityispiirre. Komiikka on kirjassa osa dramaturgiaa. Huumori ylipäänsä on tärkeää mielenterveyden hoidossa. Osastollakin saa välillä nauraa vedet silmissä toisten potilaiden jutuille. Oma psykoosihan on useimmille häpeällinen kokemus. Sille nauraminen, sillä onhan siinä ihan aidosti huvittaviakin piirteitä, on vapauttavaa.

Psykoosissa ollessani minulla oli hirvittäviä ja päättymättömän tuntuisia kauhukokemuksia. Uni ja valvetila menivät sekaisin. Leikissä – tai sarjakuvassa – voi käsitellä sisäisiä pelkojaan turvallisesti joutumatta kauhun valtaan. Itse asiassa, jos nykyään herään painajaisunesta ajattelen että YES – hienoa materiaalia sarjakuvaan, maalaukseen tai lauluun.

KH: Olen lukenut kymmeniä omakohtaisiin sairauskokemuksiin perustuvia sarjakuvia. Miltei kaikissa kokija, käsikirjoittaja ja piirtäjä ovat yksi ja sama henkilö. Api on kuitenkin syntynyt yhteistyössä piirtäjä Jussi Hukkasen kanssa. Kertoisitko työnjaostanne?

RT: Istuimme saman pöydän ääreen ja minä tein tekstit ja karkeat storyboardit, joista näkyi missä kukin hahmo sijaitsee. Jussi sai siitä eteenpäin vapaat kädet, sillä hänen osaaminen ja ammattitaitonsa osoittautuvat sen laatuiseksi, että minun ei juurikaan tarvinnut puuttua lopputuloksiin.

KH: Voisi kuvitella ulkopuolisen piirtäjän käyttämisen korostavan tarinaa autenttisuuden kustannuksella. Toisaalta jo sarjakuvan käsikirjoitusvaiheessa joudutaan muokkaamaan kokemus draamalliseen muotoon. Tuliko sinulle koskaan sellainen olo, että kokemuksesi jää tarinan jalkoihin, että Jussi tulkitsee kokemustasi ”väärin”?

RT: Ei, Tiivis yhteistyömme kaikissa tuotannon vaiheissa oli sujuvaa. Itse asiassa koin Jussin osaamisen ja taituruuden lähes rajattomaksi. Hän pystyi toteuttamaan ihan mitä tahansa ideoita. Täytyy silti sanoa että koen pystyväni kuvaamaan psykoottista tilaa autenttisemmin parhaillaan kirjoittamassani perinteisessä kirjassa.

KH: Tarkoitatko, että sarjakuva mediana on rajallinen?

RT: Ei! Täytyy vain hallita sarjakuvan kieli. Onhan esim. Didier Comès tehnyt todella vaikuttavia sarjakuvia arkitodellisuuden ulkopuolelta.

KH: Miten julkaistu Api eroaa sellaisesta, jonka olisit tehnyt alusta loppuun yksin?

RT: Se olisi psykoottisuudessaan vaikeaselkoisempi. Psykoosia on hirvittävän vaikea kuvata ulkopuoliselle. Sarjakuvaa tehdessämme minun oli pakko suodattaa tarina Jussin ymmärryksen ja piirrosten kautta. Joutuessani jäsentämään kaoottiset kokemukseni muille ymmärrettävään muotoon aloin ymmärtää niitä paremmin itsekin.

Bipolaarisuus vaikeuttaa tekemistä. Masentuneena ei saa mitään aikaan kun taas maanisessa vaiheessa kokonainen albumi syntyisi hetkessä. Jotta sarjakuvasta tulisi ymmärrettävä, se täytyy tehdä ääripäiden välissä, toimintakykyisessä vaiheessa. Voi olla, etten olisi saanut albumia yksin edes valmiiksi. Jussin kova työmoraali pakotti minut venymään loppuun asti.

KH: Olet sanonut sairautesi muuttuneen sarjakuvan myötä salonkikelpoiseksi. Avaisitko tätä?

RT: Ei vain sarjakuvan, vaan myös musiikin ja kuvataiteen tekemisen myötä minuun on alettu suhtautua kiinnostuneesti. En ole enää pelkkä hullu vaan hullu taiteilija, mikä on ihan hyvä status.

KH: Monet sarjakuvan raamatullisista hahmoista ovat sinulle tuttuja psykoottiselta jaksolta. Koetko että hahmojen ”hallitseminen” käsikirjoittamisen kautta tai niiden näkeminen piirrettyinä auttaisi ”sitomaan” ne mielikuvitusmaailmaan, osaksi sairautta?

RT: En, mutta koen, että sarjakuvan tekoprosessin myötä psykoottiset kokemukseni ovat löytäneet paikkansa osana toimintakykyistä maailmankuvaani. Hyväksyn ne osaksi itseäni, mutten enää vello niissä. Monet ovat kertoneet olevansa kateellisia “tripeistäni”. Itse asiassa pidän itseäni onnekkaana. Minulle psykoottiset kokemukseni ovat olleet luovuuden lähde.

Pidän taiteen tekemistä hyvin tervehdyttävänä ja olenkin  miettinyt sarjakuvan käyttöä vertaistukiryhmän työkaluna.

KH: Aiemmat haastateltavani ovat korostaneet riittävän etäisyyden merkitystä ennen sarjakuvan tekemistä, sikäli sarjakuvan teko vertaistukiryhmässä tuntuu toimivalta idealta. Sinä puhut kuitenkin taiteen tekemisen tervehdyttävästä vaikutuksesta myös osasto-oloissa, jopa maanisessa vaiheessa, jonka aikana hoitohenkilökunta on perinteisesti pyrkinyt rajaamaan kaikkea toimintaa tarkoituksenaan saada potilaan mieli rauhoittumaan. Miten näkisit sarjakuvan tekemistä tai lukemista voitavan käyttää osana potilaan hoitoa suljetulla osastolla? 

RT: Olen itse kokenut piirtelyn ja kirjoittelun oivaksi työkaluksi rauhoittaessani maanisuuttani osastolla ollessani. Taitava taideterapeutti voisi hyvinkin käyttää työkaluna myös sarjakuvan tekemistä. Monet ovat tietysti sitä mieltä, etteivät osaa piirtää, mutta sarjakuvaa voi tehdä ihan pelkillä tikku-ukoilla. Voimakkaasti maanisen asiakkaan voi olla kylläkin vaikea keskittyä tekemiseen.

KH: Osastojen ulkopuolella sarjakuvien piirtäminen on yleensä yksinäistä pakertamista, kun taas osastolla se olisi todennäköisesti ryhmätilanne, johon liittyy myös keskustelua tehdyistä sarjakuvista. Sinulla on kokemusta molemmista. Näetkö eroja itsenäisen työskentelyn ja ryhmätilanteen hoidollisissa mekanismeissa ja vaikutuksissa.

RT: Tavallistahan on että maaniset asiakkaat villitsevät osastolla toisiansa. Tupakkahuoneessa on toisinaan melko vauhdikas meno päällä. Jos tällaiset potilaat saataisiin motivoitumaan tekemään esim. sarjakuvaa yhdessä, niin sillä saattaisi olla rakentava ja jopa eheyttävä vaikutus.

Raimo tyyskän taidenäyttely “Tussauksia” esillä Helsingissä ravintola Kauniissa Kampelassa joulukuun 2013 ajan. Osoite Lauttasaarentie 10.

Opas Aspergeraikuisten lapsille

Something Different About Dad on opetussarjakuva. Se on Iso-Britanniassa autismin kirjoon kuuluvien lasten ja nuorten kanssa työskennelleen Kirsti Evansin kirjoittama teos 7-15-vuotiaille lapsille, joiden jommalla kummalla vanhemmalla tai tuttavapiirin aikuisella on diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä. Esipuheen mukaan Asperger-diagnoosien määrä Iso-Britanniassa on noussut niin merkittävästi 2000-luvulla, että kirjalle on selkeä tarve.

 Tunnistatko Aspergerhenkilön?

Tarina alkaa pitkällä ja runsastekstisellä introlla, jossa tutustumme esimerkkinä toimivaan perheeseen. Kertoja on perheen varhaisteni-ikäinen tytär Sophie. Kaikki muut perheessä ovat iloisia, eloisia ja sosiaalisia, paitsi perheen tyhjäkatseinen isä, joka keskittyisi sekä työssään että vapaa-ajallaan mieluiten linja-autoihin.

Isä työskentelee linja-autovarikolla, kerää bussien pienois-

malleja ja kuuntelee linja-autojen ääniä mp3-soittimellaan.

Isän sosiaalista kanssakäymistä haittaavat Asperger-rajoitteet on purettu neljän otsikon alle: Mielikuvitus, kommunikaatio, aistit sekä tunteet ja ihmissuhteet. Kukin osa-alue puretaan aluksi pienempiin, konkreettisempiin ja helpommin ymmärrettäviin osiin. Tämän jälkeen kuvataan dramatisoiduin esimerkein miten nämä rajoitukset voivat erilaisissa tilanteissa ilmetä. Kappaleiden lopussa pohditaan vielä miten kriisitilanteisiin ajautuminen olisi voitu estää.

Kirjan kuvaus oireista ja niiden syistä on uskottavaa ja asioita on punnittu nimenomaan muun perheen kannalta.

Asperger-isästä syntyy koko kirjan mitassa

melko rasittava, jopa tyrannimainen kuva.

Ainoa kritiikkini sarjakuvaa kohtaan liittyy isän hahmoon. Oma rajallinen kokemukseni Aspergerhenkilöiden kanssa toimimisesta on, että oireiden alla on kaikesta huolimatta nähtävissä oma ajatteleva persoonansa. Kirjan isä sen sijaan on täysin tunteeton ja persoonaton. Arvoitukseksi jää, miten perheen eloisa äiti on koskaan saattanut muuttaa yhteen moisen elävän kuolleen kanssa.

Lopussa kirjan tekijät muistuttavat, että isän kanssa ei tarvitse olla jatkuvasti, vaan

että jokaisen perheenjäsenen on syytä hankkia jokin oma harrastus kodin ulkopuolelta.

Kirjan etenee ongelma-ratkaisu -rakenteella. Isän rakastamista ei unohdeta tekstitasolla, mutta kokonaisuudessaan lukijalle tulee olo, että vaikeaa se on.

Aspergeria hahmotetaan kirjassa asiantuntevasti ulkoa päin, ja tehdään se hyvin, mutta tämän blogin kontekstissa toivoisin voivani jonain päivänä lukea myös oireyhtymää kantavan omista kokemuksista kertovan sarjakuvan.

Sarjakuvan perusajatus, tehdä sarjakuvamuotoinen opaskirja potilaan lapsille, on mielenkiintoinen. Kirja sälyttää aika paljon vastuuta muulle perheelle. Se voi toimia Asperger-perheessä, mutta ei sovi ratkaisuksi kaikkiin vanhempien oireisiin. Jään miettimään millainen olisi samanlaisella vastuuttamisperiaatteella toimiva opastussarjakuva huumeäidin tai alkoholistin lapselle. 

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Pääkaupunkiseudun kirjastot

Opaskirja masentuneelle ja hänen omaisilleen

Musta koira on Winston Churchillin kuuluisaksi tekemä lempinimi omalle masennukselleen. Nimitykseen törmää englanninkielisessä kirjallisuudessa aina silloin tällöin. Suomeksi en ole kuullut sitä käytetyn, vaikka se kuvaa masennusta hyvin.

Kun luin ensimmäisen kerran Matthew Johnstonen teoksen I Had a Black Dog, pidin sitä pinnallisena. Minulla oli tuolloin pitkä hyvä kausi ja olin valmistautunut vertavuotavaan analyysiin. Sain käsiini puolivillaisen pilakuvakokoelman. Ihmettelin kovasti kirjan saamia suitsuttavia arvioita. Kannessakin on kaksisuuntaisuudestaan avautuneen Stephen Fryn suositus, ja hänen sentään pitäisi tietää mistä puhuu. Kyse on varmasti kulttuurieroista, ajattelin, ja jätin kirjan odottamaan arvostelun kirjoittamista joskus myöhemmin.

Pari kuukautta myöhemmin musta koira vieraili luonani, ja siitä toipuessani tartuin kirjaan uudestaan. Tällä kertaa lukukokemus oli hauska, oivaltava ja toipumistani tukeva.

Kirja käy läpi masennuksen vaiheita ja vaikutuksia melko kattavasti. Itsemurhan se kohteliaasti kiertää, mielestäni suotta. Musta koira on joka kuvassa mukana masennuksen visuaalisena symbolina ja tekee työnsä hyvin. Se kertoo etäännytetysti mutta täsmällisesti mistä on kysymys, ja onnistuu musertavimmillaankin olemaan hauska. Ei ehkä hauska yleisellä tasolla, mutta niille, jotka mustan koiran kanssa ovat painineet, voi tutun tilanteen näkeminen uudessa valossa tuoda hymyn huulille. Masennuksen kutsuminen mustaksi koiraksi voi auttaa myös sen käpäliin joutunutta ymmärtämään, että masennus ei ole ominta itseä tai syvin totuus, vaan jotain, joka raatelee ulkoapäin. Loppuosa kirjasta on omistettu koiran kouluttamiselle, eli siinä luetellaan keinoja, joita voi käyttää masennuksen taittamiseen.

Mainio kirja, jota rohkenisin suosittaa jätettäväksi lojumaan mielialahäiriöpoliklinikan odotushuoneeseen tai osaston pöydälle. Yksi kuva per sivu yhdistettynä pieneen määrään tekstiä on sikälikin perusteltu ratkaisu, että vakavasti masentuneen henkilön on usein vaikea keskittyä lukemiseen. Yksikin sivu leipätekstiä voi olla aivan ylivoimainen ponnistus.

Musta koira ei välttämättä tyydy yhteen isäntään, vaan se voi vaatia koko perhettä lenkittämään itseään. Puoliso ja lapset ovat vaaravyöhykkeessä, ja siksi Matthew on tehnyt yhdessä vaimonsa Ainsleyn kanssa masentuneen omaisille oman kirjan nimeltä Living with a Black Dog. Siinä annetaan läheiselle ohjeita masennuksen tunnistamiseen ja masentuneen käytöksen ymmärtämiseen. 

Kirjassa listataan asioita joita masentuneelle voi ehdottaa ja asioita joita ei missään tapauksessa kannata sanoa. Lisäksi kirja muistuttaa miten tärkeää masentuneen omaisen on huolehtia omasta jaksamisestaan ja listataan ehdotuksia miten se tehdään. Lopuksi kerrotaan ammattilaisista ja organisaatioista joiden puoleen voi kääntyä.

Living With a Black Dog on toteutettu samalla tyylillä kuin edeltäjänsäkin, eli ohjeita jaetaan pilakuvin piristettyinä. Kirjassa on paljon hyviä ideoita mutta osa sivuista tuntuu turhalta toistolta. Siinä missä ensimmäinen kirja oli teos, joka tekijän oli pakko tehdä, henkii Living With a Black Dogista tilaustyön tuoksu. I Have a Black Dog oli henkilökohtaisten kokemusten purkamista kun taas Living With a Black Dog on opaskirja. Opaskirja ei ole huono, mutta lukukokemuksena se on steriilimpi ja vähemmän intiimi kuin edeltäjänsä.

Saatavuus: 
I Had a Black Dog: Akateeminen kirjakauppa, Amazon, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa
Living with a Black Dog: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, Booky, Suomalainen kirjakauppa, pääkaupunkiseudun kirjastot

Särjetyn lapsuuden rekonstruointi

Karvainen hoitaja haastattelee Malin Billeriä.

KH: Kerrot katastrofaalisista kasvuvuosistasi sarjakuvaromaanissasi Om någon vrålar i skogen Miten päädyit valitsemaan juuri sarjakuvan tarinasi kertomiseen? 

MB: Se oli itsestään selvä valinta. Sarjakuva on aivan ylivertainen tapa ilmaista itseään. Voisin sanoa että sarjakuva on minun tapani puhua. En voi elää ilman kuvia ja olen riippuvainen sanoista. Viestin siis sarjakuvin.

KH: Sarjakuvan perusteella nuoruutesi näyttää hiuksia nostattavalta sarjalta toinen toistaan pahempia katastrofeja, mutta kuvauksessasi on siitä huolimatta myös paljon lämpöä ja huumoria. Luuletko että olisit pystynyt kertomaan tarinasi näin kepeästi ollessasi keskellä myrskyä, vai onko kyse vuosien tuomasta perspektiivistä?

MB: Luulen, että läpikäymäni vaikeudet ovat kasvattaneet minut näkemään huumoria pimeydessäkin ja arvostamaan elämää toiselta kantilta. Saan paljon iloa pikkuasioista, jotka monet ehkä ottavat itsestäänselvyyksinä. En silti usko, että olisin voinut kertoa tarinaani ilman riittävää etäisyyttä. 

Avoimista haavoista ei kannata huudella, vaan antaa ajan ja ajatusten hoitaa ne ensin. Kirjoittaminen ja piirtäminen voivat kyllä toimia terapiana kauheuksien keskellä, mutta silloin niitä kannattaa ajatella pikemminkin päiväkirjana kuin painokelpoisena julkaisuna. 

KH: Luuletko, että olisit pystynyt tekemään kirjan, jos insestiin syyllistynyt isäsi olisi yhä elossa?

MB: Todennäköisesti en, mutta ken tietää. Ehkä minulla ei olisi ollut tarvetta edes kirjoittaa koko kirjaa, jos hän olisi elossa. Ehkä olisin saanut sovittua asiat hänen kanssaan hyvällä tavalla. 

KH: Tuntuiko sinusta missään vaiheessa siltä, että työprosessi olisi herättänyt eloon tai voimistanut negatiivisia tunteitasi?

MB: Kyllä, mutta se oli tietoinen valinta. Pakotin itseni elämään vanhat tunteet uudestaan läpi, jotta saisin vangittua kirjaan aidon tunnelman. Tein sen mm. kuuntelemalla tuon ajan musiikkia. Kirjan tekeminen kesti kauan, koska välillä oli pakko vetää henkeä ja piirtää jotain aivan muuta.

KH: Kirjan lopussa sanot nyt jauhaneesi menneisyytesi valmiiksi. Onko se kestänyt? Voiko sanoa, että kun julkaisee palan elämästään sarjakuvana, se tulee loppuunkäsitellyksi ja helpommaksi jättää taakseen?

MB: Hyvä kysymys. Luulen kyllä vatvoneeni tuota aikaa tarpeeksi. Se, että yhä käytän kokemuksiani uusissa sarjakuvissani, on eri asia. Ajattelen, että joku voi tunnistaa oman tilanteensa tarinoissani ja saada niistä lohtua ja uskoa ettei mikään pimeys kestä ikuisesti ja että riittävän onnellinen elämä on mahdollista. 

Kävin vuosikausia terapiassa, mutta jossain vaiheessa sitä huomaa olevansa ”valmis.” Mielestäni terapiastakin voi tulla riippuvaiseksi. Vastaus ongelmiin voi usein löytyä ihmisestä itsestään, kun hän vain uskaltaisi luottaa omaan sisäiseen ääneensä. Valmista ihmisestä ei tietenkään koskaan tule, mutta jos määrätietoisesti opettelee rakastamaan itseään, sitä voi karistaa kummitukset kintereiltään, jopa tulla onnelliseksi.

KH: Jos ajatellaan terapeuttista vaikutusta, onko kirjan julkaisemisella ja pöytälaatikkoon piirtämisellä eroa? Pidätkö tärkeänä sitä, että tarinastasi tuli julkinen?

MB: Se oli tärkeää, että olin käsitellyt kokemukseni ennen kuin tein niistä kirjan, siitä olin hyvin tarkka. Työ itsessään ei siis ollut terapiaa. Punnitsin jatkuvasti mitä kerron ja mitä säästän itselleni, mikä muita kiinnostaa tai mistä voi olla heille hyötyä. Kirjan teon tarkoitus oli tavoittaa toiset, joilla on mennyt huonosti ja näyttää heille että toivoa on.

KH: Millaisen vastaanoton kirjasi on saanut? Oletko jäänyt sen menestyksen vangiksi?

MB: Kirja on otettu vastaan hyvin. Se että monet ovat kertoneet saaneensa kirjasta lohtua on tuntunut erityisen hyvältä. Enkä minä olen jäänyt kirjan menestyksen vangiksi. Olen piirtänyt niin monia erityylisiä sarjakuvia, etten koe että minun pitäisi jotenkin ylittää tämä yksi kirja. Jatko-osa on kuitenkin tulossa. Tässä välissä on vain ollut tarve piirtää jotain muuta, esim. Frödingbok, jossa olen kyllä käyttänyt paljon synkkien kasvuvuosieni kokemuksia, mutta joka ei kuitenkaan kerro minusta. 

KH: Oletko katunut, että olet kertonut tarinasi koko maailmalle?

MB: En ole katunut.

KH: Oletko kuullut, että teostasi olisi käytetty materiaalina hoitotyössä tai esimerkiksi insestin uhrien tukiryhmässä?

MB: Ei, en ole koskaan kuullut sellaisesta, mutta se olisi kyllä hienoa.

KH: Perinteinen taideterapia on usein lyhyt tunnin mittainen ryhmätilanne. Sarjakuvaromaanin tekeminen on sen täydellinen vastakohta, kenties yksinäisin projekti minkä ihminen voi valita, ja jonka toteuttaminen kestää iäisyyden. Taideterapiassa ryhmältä saa nopeasti palautetta, kun taas sarjakuvapiirtäjä tekee työtään tuntemattomalle yleisölle ja palaute voi tulla vuosien päästä.

MB: Pitää paikkansa, vaikka sainkin hyvää palautetta kollegoilta ja muutamilta valituilta ystäviltä työprosessin aikana. Pidän kyllä yksin työskentelystä, pitkiäkin aikoja, ja voin olla valtavan herkkä kritiikille. Tiedän kollegoita jotka googlaavat nimeään ja etsivät teostensa arvosteluja, mutta huh, en minä. Taideterapiaa pidän hyvänä hoitomuotona.

KH: Onko sarjakuvassa välineenä jotain, joka tekee siitä erityisen soveliaan omien elämänkokemusten käsittelyyn?

MB: Erittäin vaikea kysymys. Sarjakuva on mainio kerrontaväline, jota monen voi olla helpompi alkaa työstää kuin puhdasta tekstiä, varsinkin jos kärsii luku- ja kirjoitushäiriöstä. En tietysti osaa varmuudella sanoa kun en ole koskaan kirjoittanut perinteistä romaania. Jotain tässä kuvan ja sanan liitoksessa kuitenkin on. 

KH: Liittyykö sarjakuvan tekemiseen vaaroja, joista asiaa harkitsevan olisi syytä olla tietoinen?

MB: Vaaroista en tiedä, mutta toki on hyvä tuntea koko joukko sarjakuvanteon kultaisia sääntöjä kuten vaikkapa että tekstauksen tulisi olla luettavaa tai että kuvan ja tekstin tulisi täydentää toisiaan eikä kilpailla keskenään. Hyvän sarjakuvan tulisi olla helppolukuinen. Voi tietysti tuntua kiittämättömältä että lukija porhaltaa minuutissa läpi sivun, jonka äärellä piirtäjä on viettänyt kaksi päivää.

Oma itsemurha sarjakuvana

Karvainen hoitaja haastattelee Linda Spåmania.

KH: Teoksesi Misslyckat självmord i Mölndals bro on vaikuttava kuvaus itsemurhakierteeseen joutuneesta nuoresta naisesta. Olet kertonut sarjakuvan olevan omaelämänkerrallinen. Voiko sarjakuvan tekemistä verrata taideterapiaan?

LS: Olen viettänyt aikaa sairaalassa, mutta en ole koskaan osallistunut taideterapiaan. Sairaana ollessani olin täysin kykenemätön luomaan mitään. Sarjakuva käsittelee myöhäisnuoruuttani, enkä missään tapauksessa olisi pystynyt piirtämään sitä ilman riittävää ajallista välimatkaa. Monet luulevat minun tehneen sarjakuvan sairaana ollessani, mutta näin ei siis ole. Sarjakuvan tekeminen vaatii paljon itsekuria.

KH: Auttoiko sarjakuvan tekeminen sinua pääsemään yli itsemurhayrityksistäsi?

LS: Ei oikeastaan, koska olin käsitellyt niihin liittyvät tunteet jo paljon aiemmin. Toisaalta en voi sanoa ettenkö koskaan ajattelisi synkkiä ajatuksia ja itsemurhaa, pikemminkin päinvastoin, mutta yritän hyväksyä itseni ja ajatukseni ja elää joka päivä.

KH: Tuntuiko sinusta koskaan, että sarjakuvan tekoprosessi olisi lisännyt ahdistustasi?

LS: Ei lainkaan. Kyseessä on graafinen fantasia itsetuhoisuudesta. Muoto on minulle tärkeintä luomisessa. Tarinakin on tärkeä, mutta tärkeintä on muoto. Lukijat tosin tarttuvat juuri tarinaan. Ymmärsin nopeasti, että haluttomuus elää on aihe jota ympäröi uskomaton pelko ja josta ei saisi puhua. 

KH: Miten kirja on otettu vastaan?

LS: Itsemurhan lähipiirissään kokeneet eivät ole olleet kovin innoissaan. Muutama kuukausi takaperin tapasin isän, jonka tytär oli hypännyt sillalta. Tunnustan, että kun puhun kasvokkain lapsensa menettäneen äidin tai isän kanssa, on vaikea olla liikuttumatta. Minulla ei ole vastauksia eksistentiaalisiin kysymyksiin, ei ainakaan sellaisia joita voisin suositella toisille ihmisille. Joudun työskentelemään omien haamujeni kanssa päivittäin, enkä osaa neuvoa kenellekään miten heidän tulisi ajatella tai elää.

En kuitenkaan halunnut tehdä kirjasta sentimentaalista, pikemminkin brutaalin, ja minusta kirjassa on myös huumoria tai tragikomiikkaa. Aihe on kuitenkin sellainen, että jokaisen annettava lukea kirja tavallaan.

KH: Oletko katunut kirjan tekemistä?

LS: En koskaan. Minusta kirja on uskomattoman kaunis. Olen ylpeä siitä, sisällöstä, ulkonäöstä ja aiheesta. Se on vaikuttanut jonkin verran yksityiselämääni, koska muutama ihminen loukkaantui siitä miten heidät oli kuvattu. En kuitenkaan muuttaisi mitään. Kirja on johdonmukainen ja siitä tuli juuri sellainen kuin tarkoitinkin. Toisaalta olen kirjan myötä saanut tavata kaikenlaisia ihmisiä, mikä on avannut minulle uusia maailmoja.

KH: Miten sarjakuvat sopivat sinusta välineeksi oman elämän työstämiseen?

LS: Se voi olla erinomainen väline siihen, mutta ei sarjakuvan tekemisen tietenkään tarvitse olla terapeuttista. Saa sitä käyttää ihan vain hyvän tarinan kertomiseen.

KH: Itsemurhan kuvaamiseen taiteessa on usein liittynyt romantisointi. Sinun näkemyksesi on itsemurhaajan arjesta on realistisuudessaan kylmäävä. Syntyy vaikutelma raskaasta ja yksinäisestä työstä. 

LS: Mikään ei ole yksinäisempää kuin olla yksin synkimpien ajatustensa kanssa ja suunnitella kuolemaa. Toisaalta päätöksen teon jälkeen olo voi olla hyvinkin harmoninen, sillä enää ei tarvitse kuin ratkaista toteutukseen liittyviä käytännön yksityiskohtia. Itse tekoon ei liity minkäänlaista glamouria. Vaikka viimeisestä omasta yrityksestäni on jo vuosia, saattaa häpeän tunne yhä yllättää minut. Muistikuva siitä kun herään vatsahuuhtelun jälkeen fyysinen keho romahtaneena – sen tilanteen halusin kuvata kaikista kauheimpana. 

KH: Löysin teoksestasi paljonkin huumoria, mutta arvelin sen liittyvän siihen, että sekä itsemurhaajien maailma että hoitomiljööt ja -käytännöt ovat minulle työni kautta tuttuja. En osaa arvioida miten musta huumorisi tai sisäpiirivitsit aukeavat suurelle yleisölle. Omaisensa menettäneet eivät varmastikaan pysty näkemään asiassa mitään hauskaa.

LS: Se on selvää, etteivät ”terveet” ihmiset pidä hauskana sitä, että joku kertoo haluttomuudestaan elää. Silti uskon, että jokainen ihminen joutuu jossain vaiheessa kasvokkain tuon tunteen kanssa. Äitini oli huolissaan siitä, mitä hänen työkaverinsa ajattelevat kirjastani. Se kertoo siitä, miten kukaan ei halua tulla yhdistetyksi itsemurhaajaan eikä kukaan myöskään usko, että itsemurhaajan maailmaa voisi kuvata hauskasti. Se on kyllä totta, että mustinkaan huumori ei tavoita sitä joka on elämässään päätynyt täydelliseen pimeyteen.

Se mille minä kirjassani nauran, on oma uskomaton itsekeskeisyyteni. Kirjakin on oire siitä. Yksi asia jonka olen huomannut, on että haastattelijat yrittävät kaiken aikaa johdatella keskustelua siihen suuntaan, että minusta syntyisi kuva uhrina. Tällainen ”uhridramaturgia” on minusta kummallista, minua – kirjan tekijää – estetään olemasta oma itseni. En ole koskaan säälinyt itseäni. Pidän piinavuosiani hukkaan heitettynä elämänä, mutta toisaalta koen niiden kasvattaneen minua ihmisenä.

KH: Arvioidessani kirjaasi olin epävarma kenelle uskaltaisin sitä suositella. Päätin, että se ryhmä jolle EN voi sitä suositella, ovat akuutissa itsemurhavaarassa olevat. Voi olla, että olen ylivarovainen, mutta ajattelin, että itsemurhaa suunnittelevan ja kirjasi päähenkilön välille voisi syntyä samanlainen henkinen side kuin kirjasi hahmojen Lindan ja Hannan välillä on. Sehän on varsin yleistä, että itsemurhaa harkitsevalla on samanmielisiä ystäviä, jotka yllyttävät toinen toisiaan.

LS: Ymmärrän mitä tarkoitat, mutta minusta kirjan voi ehdottomasti lukea vaikka suunnittelisikin vakavissaan itsemurhaa. En tiedä miten olen onnistunut, mutta ainakin toivon kirjasta välittyvän viestin, että tappamalla itsesi menetät paljon ihania asioita ja että elämä osastolla ei ole oikeaa elämää. Olen saanut positiivista palautetta toisilta syvissä vesissä uivilta. He ovat löytäneet kirjasta itsensä ja sanovat etteivät ole koskaan nauraneet yhtä paljon. Ihmiset jotka torjuvat tällaiset tunteet eivät tietenkään halua näistä asioista puhuttavan. Minusta kirja ei yllytä itsemurhaan, pikemminkin päinvastoin.

KH: Kirjasi päättyy uuteen itsemurhayritykseen ja niinhän se usein on todellisuudessakin, että itsemurhayrityksiä kertyy useampia. Lukijoille olisi varmasti ollut helpompaa jos kirjassasi olisi ollut onnellinen loppu.

LS: Tässä ajassa, jossa onnellisista lopuista on tullut pakkomielle, on tärkeää pystyä päättämään kirja myös toisin. Jos ihminen on masentunut tai ahdistunut, niin ei se ole jotain, joka vain menee ohitse ja jonka jälkeen eletään onnellisina elämänsä loppuun asti. Ei itseään tarvitse tappaa, vaan voi jatkaa elämää ja nauttia hyvistä hetkistä, sillä niitäkin tulee – vaikkei tosin tässä kirjassa. 

KH: Tiedätkö onko kirjaasi käytetty missään osana hoitoa, esimerkiksi mielialahäiriöosastoilla?

LS: En usko että sitä on koskaan käytetty siihen tarkoitukseen.

Ikuisen elämän lupaus

Siinä missä elokuvaruudut erottaa toisistaan 1/24 sekuntia, on sarjakuvaruudun etäisyys seuraavasta keskimäärin neljä maagista millimetriä. Maagista siksi, että aikayksiköiksi muutettuna kahden ruudun väli voi olla mitä tahansa parista nanosekunnista tuhansiin vuosiin.

Valoa nopeampi tapahtuma jäädytettynä kolmeen sarjakuvaruutuun.

 Arkielämässä nopeasti ohimenevästä hetkestä

voi sarjakuvassa nauttia pitkään.

Siinä missä elokuva jyrää vastustamattomasti eteenpäin eikä sen kelaaminen takaisin kesken katsomisen onnistu ilman illuusion särkymistä, on sarjakuva aikamatkailijan taivas. Tarinan punaisen langan kadottanut lukija voi helposti palata ajassa taaksepäin. Hän voi milloin tahansa pysähtyä ihastelemaan kaunista ruutua ja päättää itse milloin on valmis siirtymään tarinassa eteenpäin.

Laulaja Jukka Poika kuvaa laulussaan Viikko sitten sarjakuvan ja elämän armottoman todellisuuden välistä ristiriitaa näin:

sanoit ettet vielä oo valmis

sanoit että harkita vielä sun tarvis

mut elämä ei oo sarjis

ei voi mennä takaisin

edelliseen ruutuun

eikä sulkee lehtee

Ruutua tutkivalla lukijalla ei ole kiire mihinkään. Hän pysäyttää ajan

keskelle myrskyä niin pitkäksi aikaa kuin haluaa. Aika tottelee häntä.

Väitän, että aika pysähtyy sarjakuvia lukiessa, enkä ole mielipiteineni yksin. Jopa sarjakuvia vihannut entinen Vogue-lehden päätoimittaja Marya Mannes oli samaa mieltä. Hän tosin ilmaisi asian hieman toisin: ”Jokainen sarjakuvan parissa vietetty tunti on tunti, jolloin kaikki sisäinen kasvu pysähtyy.” Hän piti asiaa raskauttavana, mutta minä väitän, että tämä ominaisuus on sarjakuvan lumon ja parantavan voiman aivan keskeisintä ydintä.

Yksi sekunti hidastettuna kolmeen ruutuun.

Nuori ihminen nauttii elokuvista, joissa omanikäiset sankarit suorittavat omnipotentteja sankaritekoja. Hän tietää pystyvänsä samaan, jos vain vähän harjoittelisi, ja aikaahan on. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin sama katsoja istuu saman elokuvatähden uusimman toimintaelokuvan ensi-illassa ja ihmettelee, miten entisestä sankariarkeologista on tullut jäykkäpolvinen vanhus, jonka jokainen sankarilliseksi tarkoitettu ele muistuttaa katsojaa kaiken katoavaisuudesta.

Katsoja poistuu viihdyttäväksi tarkoitetusta elokuvasta tietoisena peruuttamattomasti hukatuista vuosista ja oman kuolemansa läheisyydestä.

Sarjakuva on toista maata. Vanheneviakin sarjakuvasankareita toki on, mutta laajimmin levinneet hahmot ovat järjestäen ikinuoria. Tunnetuin esimerkki on Harold Grayn LittleOrphan Annie, joka säilyi 11-vuotiaana koko 76-vuotiaan elinkaarensa ajan. Yhä jatkavista sarjakuvasankareista Mikki Hiiri on tätä nykyä jo vetreä kasivitonen.

Don Rosan piirros Akusta perheineen Roopen haudalla rikkoo ikuisen

elämän lupauksen ja aiheuttaa lukijassa epämukavan olon.

Mad-lehti julkaisi Aku Ankan kuolinilmoituksen 1981.

Olisi houkuttelevaa ajatella, että pysähtyneen ajan kokemus syntyy nimenomaan lapsuuden sarjakuvia uudestaan lukemalla, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Mikä tahansa vangitseva sarjakuvateos saa aikaan tämän tunteen, sillä lempeästi leijuva aika on leivottu sarjakuvan muotoon. 

Sarjakuvia lukiessani olen aina kotona. Aikaa ei ole. Olen takaisin kohdussa.