Ikuisen elämän lupaus

Siinä missä elokuvaruudut erottaa toisistaan 1/24 sekuntia, on sarjakuvaruudun etäisyys seuraavasta keskimäärin neljä maagista millimetriä. Maagista siksi, että aikayksiköiksi muutettuna kahden ruudun väli voi olla mitä tahansa parista nanosekunnista tuhansiin vuosiin.

Valoa nopeampi tapahtuma jäädytettynä kolmeen sarjakuvaruutuun.

 Arkielämässä nopeasti ohimenevästä hetkestä

voi sarjakuvassa nauttia pitkään.

Siinä missä elokuva jyrää vastustamattomasti eteenpäin eikä sen kelaaminen takaisin kesken katsomisen onnistu ilman illuusion särkymistä, on sarjakuva aikamatkailijan taivas. Tarinan punaisen langan kadottanut lukija voi helposti palata ajassa taaksepäin. Hän voi milloin tahansa pysähtyä ihastelemaan kaunista ruutua ja päättää itse milloin on valmis siirtymään tarinassa eteenpäin.

Laulaja Jukka Poika kuvaa laulussaan Viikko sitten sarjakuvan ja elämän armottoman todellisuuden välistä ristiriitaa näin:

sanoit ettet vielä oo valmis

sanoit että harkita vielä sun tarvis

mut elämä ei oo sarjis

ei voi mennä takaisin

edelliseen ruutuun

eikä sulkee lehtee

Ruutua tutkivalla lukijalla ei ole kiire mihinkään. Hän pysäyttää ajan

keskelle myrskyä niin pitkäksi aikaa kuin haluaa. Aika tottelee häntä.

Väitän, että aika pysähtyy sarjakuvia lukiessa, enkä ole mielipiteineni yksin. Jopa sarjakuvia vihannut entinen Vogue-lehden päätoimittaja Marya Mannes oli samaa mieltä. Hän tosin ilmaisi asian hieman toisin: ”Jokainen sarjakuvan parissa vietetty tunti on tunti, jolloin kaikki sisäinen kasvu pysähtyy.” Hän piti asiaa raskauttavana, mutta minä väitän, että tämä ominaisuus on sarjakuvan lumon ja parantavan voiman aivan keskeisintä ydintä.

Yksi sekunti hidastettuna kolmeen ruutuun.

Nuori ihminen nauttii elokuvista, joissa omanikäiset sankarit suorittavat omnipotentteja sankaritekoja. Hän tietää pystyvänsä samaan, jos vain vähän harjoittelisi, ja aikaahan on. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin sama katsoja istuu saman elokuvatähden uusimman toimintaelokuvan ensi-illassa ja ihmettelee, miten entisestä sankariarkeologista on tullut jäykkäpolvinen vanhus, jonka jokainen sankarilliseksi tarkoitettu ele muistuttaa katsojaa kaiken katoavaisuudesta.

Katsoja poistuu viihdyttäväksi tarkoitetusta elokuvasta tietoisena peruuttamattomasti hukatuista vuosista ja oman kuolemansa läheisyydestä.

Sarjakuva on toista maata. Vanheneviakin sarjakuvasankareita toki on, mutta laajimmin levinneet hahmot ovat järjestäen ikinuoria. Tunnetuin esimerkki on Harold Grayn LittleOrphan Annie, joka säilyi 11-vuotiaana koko 76-vuotiaan elinkaarensa ajan. Yhä jatkavista sarjakuvasankareista Mikki Hiiri on tätä nykyä jo vetreä kasivitonen.

Don Rosan piirros Akusta perheineen Roopen haudalla rikkoo ikuisen

elämän lupauksen ja aiheuttaa lukijassa epämukavan olon.

Mad-lehti julkaisi Aku Ankan kuolinilmoituksen 1981.

Olisi houkuttelevaa ajatella, että pysähtyneen ajan kokemus syntyy nimenomaan lapsuuden sarjakuvia uudestaan lukemalla, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Mikä tahansa vangitseva sarjakuvateos saa aikaan tämän tunteen, sillä lempeästi leijuva aika on leivottu sarjakuvan muotoon. 

Sarjakuvia lukiessani olen aina kotona. Aikaa ei ole. Olen takaisin kohdussa.