Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit

maanantai 28. lokakuuta 2013

Oma itsemurha sarjakuvana


Karvainen hoitaja haastattelee Linda Spåmania.

KH: Teoksesi Misslyckat självmord i Mölndals bro on vaikuttava kuvaus itsemurhakierteeseen joutuneesta nuoresta naisesta. Olet kertonut sarjakuvan olevan omaelämänkerrallinen. Voiko sarjakuvan tekemistä verrata taideterapiaan?

LS: Olen viettänyt aikaa sairaalassa, mutta en ole koskaan osallistunut taideterapiaan. Sairaana ollessani olin täysin kykenemätön luomaan mitään. Sarjakuva käsittelee myöhäisnuoruuttani, enkä missään tapauksessa olisi pystynyt piirtämään sitä ilman riittävää ajallista välimatkaa. Monet luulevat minun tehneen sarjakuvan sairaana ollessani, mutta näin ei siis ole. Sarjakuvan tekeminen vaatii paljon itsekuria.

KH: Auttoiko sarjakuvan tekeminen sinua pääsemään yli itsemurhayrityksistäsi?

LS: Ei oikeastaan, koska olin käsitellyt niihin liittyvät tunteet jo paljon aiemmin. Toisaalta en voi sanoa ettenkö koskaan ajattelisi synkkiä ajatuksia ja itsemurhaa, pikemminkin päinvastoin, mutta yritän hyväksyä itseni ja ajatukseni ja elää joka päivä.

KH: Tuntuiko sinusta koskaan, että sarjakuvan tekoprosessi olisi lisännyt ahdistustasi?

LS: Ei lainkaan. Kyseessä on graafinen fantasia itsetuhoisuudesta. Muoto on minulle tärkeintä luomisessa. Tarinakin on tärkeä, mutta tärkeintä on muoto. Lukijat tosin tarttuvat juuri tarinaan. Ymmärsin nopeasti, että haluttomuus elää on aihe jota ympäröi uskomaton pelko ja josta ei saisi puhua. 

KH: Miten kirja on otettu vastaan?

LS: Itsemurhan lähipiirissään kokeneet eivät ole olleet kovin innoissaan. Muutama kuukausi takaperin tapasin isän, jonka tytär oli hypännyt sillalta. Tunnustan, että kun puhun kasvokkain lapsensa menettäneen äidin tai isän kanssa, on vaikea olla liikuttumatta. Minulla ei ole vastauksia eksistentiaalisiin kysymyksiin, ei ainakaan sellaisia joita voisin suositella toisille ihmisille. Joudun työskentelemään omien haamujeni kanssa päivittäin, enkä osaa neuvoa kenellekään miten heidän tulisi ajatella tai elää.

En kuitenkaan halunnut tehdä kirjasta sentimentaalista, pikemminkin brutaalin, ja minusta kirjassa on myös huumoria tai tragikomiikkaa. Aihe on kuitenkin sellainen, että jokaisen annettava lukea kirja tavallaan.

KH: Oletko katunut kirjan tekemistä?

LS: En koskaan. Minusta kirja on uskomattoman kaunis. Olen ylpeä siitä, sisällöstä, ulkonäöstä ja aiheesta. Se on vaikuttanut jonkin verran yksityiselämääni, koska muutama ihminen loukkaantui siitä miten heidät oli kuvattu. En kuitenkaan muuttaisi mitään. Kirja on johdonmukainen ja siitä tuli juuri sellainen kuin tarkoitinkin. Toisaalta olen kirjan myötä saanut tavata kaikenlaisia ihmisiä, mikä on avannut minulle uusia maailmoja.

KH: Miten sarjakuvat sopivat sinusta välineeksi oman elämän työstämiseen?

LS: Se voi olla erinomainen väline siihen, mutta ei sarjakuvan tekemisen tietenkään tarvitse olla terapeuttista. Saa sitä käyttää ihan vain hyvän tarinan kertomiseen.

KH: Itsemurhan kuvaamiseen taiteessa on usein liittynyt romantisointi. Sinun näkemyksesi on itsemurhaajan arjesta on realistisuudessaan kylmäävä. Syntyy vaikutelma raskaasta ja yksinäisestä työstä. 

LS: Mikään ei ole yksinäisempää kuin olla yksin synkimpien ajatustensa kanssa ja suunnitella kuolemaa. Toisaalta päätöksen teon jälkeen olo voi olla hyvinkin harmoninen, sillä enää ei tarvitse kuin ratkaista toteutukseen liittyviä käytännön yksityiskohtia. Itse tekoon ei liity minkäänlaista glamouria. Vaikka viimeisestä omasta yrityksestäni on jo vuosia, saattaa häpeän tunne yhä yllättää minut. Muistikuva siitä kun herään vatsahuuhtelun jälkeen fyysinen keho romahtaneena – sen tilanteen halusin kuvata kaikista kauheimpana. 

KH: Löysin teoksestasi paljonkin huumoria, mutta arvelin sen liittyvän siihen, että sekä itsemurhaajien maailma että hoitomiljööt ja -käytännöt ovat minulle työni kautta tuttuja. En osaa arvioida miten musta huumorisi tai sisäpiirivitsit aukeavat suurelle yleisölle. Omaisensa menettäneet eivät varmastikaan pysty näkemään asiassa mitään hauskaa.

LS: Se on selvää, etteivät ”terveet” ihmiset pidä hauskana sitä, että joku kertoo haluttomuudestaan elää. Silti uskon, että jokainen ihminen joutuu jossain vaiheessa kasvokkain tuon tunteen kanssa. Äitini oli huolissaan siitä, mitä hänen työkaverinsa ajattelevat kirjastani. Se kertoo siitä, miten kukaan ei halua tulla yhdistetyksi itsemurhaajaan eikä kukaan myöskään usko, että itsemurhaajan maailmaa voisi kuvata hauskasti. Se on kyllä totta, että mustinkaan huumori ei tavoita sitä joka on elämässään päätynyt täydelliseen pimeyteen.

Se mille minä kirjassani nauran, on oma uskomaton itsekeskeisyyteni. Kirjakin on oire siitä. Yksi asia jonka olen huomannut, on että haastattelijat yrittävät kaiken aikaa johdatella keskustelua siihen suuntaan, että minusta syntyisi kuva uhrina. Tällainen ”uhridramaturgia” on minusta kummallista, minua – kirjan tekijää – estetään olemasta oma itseni. En ole koskaan säälinyt itseäni. Pidän piinavuosiani hukkaan heitettynä elämänä, mutta toisaalta koen niiden kasvattaneen minua ihmisenä.

KH: Arvioidessani kirjaasi olin epävarma kenelle uskaltaisin sitä suositella. Päätin, että se ryhmä jolle EN voi sitä suositella, ovat akuutissa itsemurhavaarassa olevat. Voi olla, että olen ylivarovainen, mutta ajattelin, että itsemurhaa suunnittelevan ja kirjasi päähenkilön välille voisi syntyä samanlainen henkinen side kuin kirjasi hahmojen Lindan ja Hannan välillä on. Sehän on varsin yleistä, että itsemurhaa harkitsevalla on samanmielisiä ystäviä, jotka yllyttävät toinen toisiaan.

LS: Ymmärrän mitä tarkoitat, mutta minusta kirjan voi ehdottomasti lukea vaikka suunnittelisikin vakavissaan itsemurhaa. En tiedä miten olen onnistunut, mutta ainakin toivon kirjasta välittyvän viestin, että tappamalla itsesi menetät paljon ihania asioita ja että elämä osastolla ei ole oikeaa elämää. Olen saanut positiivista palautetta toisilta syvissä vesissä uivilta. He ovat löytäneet kirjasta itsensä ja sanovat etteivät ole koskaan nauraneet yhtä paljon. Ihmiset jotka torjuvat tällaiset tunteet eivät tietenkään halua näistä asioista puhuttavan. Minusta kirja ei yllytä itsemurhaan, pikemminkin päinvastoin.

KH: Kirjasi päättyy uuteen itsemurhayritykseen ja niinhän se usein on todellisuudessakin, että itsemurhayrityksiä kertyy useampia. Lukijoille olisi varmasti ollut helpompaa jos kirjassasi olisi ollut onnellinen loppu.

LS: Tässä ajassa, jossa onnellisista lopuista on tullut pakkomielle, on tärkeää pystyä päättämään kirja myös toisin. Jos ihminen on masentunut tai ahdistunut, niin ei se ole jotain, joka vain menee ohitse ja jonka jälkeen eletään onnellisina elämänsä loppuun asti. Ei itseään tarvitse tappaa, vaan voi jatkaa elämää ja nauttia hyvistä hetkistä, sillä niitäkin tulee – vaikkei tosin tässä kirjassa. 

KH: Tiedätkö onko kirjaasi käytetty missään osana hoitoa, esimerkiksi mielialahäiriöosastoilla?

LS: En usko että sitä on koskaan käytetty siihen tarkoitukseen.