Karvainen hoitaja haastatteli Tyyskää Lauttasaaressa ravintola
Kauniissa Kampelassa, jossa on juuri avattu hänen taidenäyttelynsä.
KH: Alkuperäinen ajatuksenne oli rakentaa mielenterveyskokemuksiisi pohjautuva taidenäyttely. Päädyitte kuitenkin tulkitsemaan psykoottista maailmaa sarjakuvan keinoin. Miksi juuri sarjakuva?
RT: Taideteokset joita suunnittelimme, alkoivat viettää siihen suuntaan. Aioimme tehdä triptyykkejä, joissa olisi ollut kuvaa ja tekstiä, kunnes tajusimme, että samat asiat saa pienemmällä vaivalla kuvattua sarjakuvassa. Aihepiiristä riittää silti yhä ammennettavaa niin tauluihin, lauluihin, kirjaan – kuin uusiin sarjakuviinkin.
KH: Kerrot kirjasi loppusanoissa jo sairaalaosastolla ollessasi tehneesi muistiinpanoja tuntemuksistasi.
RT: Niitä on paljon. Lueskellessani niitä uudestaan mieleeni palautuu monia asioita. Välillä niistä löytyy loistavia oivalluksia kun taas osaa teksteistä en ymmärrä enää itsekään. Ne ovat lyhyitä fragmentteja ja niin täynnä tunnetta, että ulkopuolisen olisi hyvin vaikea saada niistä tolkkua. Osastolla ollessani maalasin, piirsin ja tein installaatioita. Koin tekeväni enemmän kuin taidetta – selvittäväni ihmiskunnan olennaisia totuuksia.
KH: Löytyykö Apille sarjakuvallisia esikuvia tai sukulaisia?
RT: Lassi ja Leevi on aivan loistava. Se, miten Lassin mielikuvitusmaailma törmää todellisuuteen, on antanut meille mallin kuvata sitä, miltä Apin psykoottinen käytös näyttää ulospäin.
KH: Olet kuvannut sarjakuvan tekoa terapeuttiseksi prosessiksi. Millä tavalla?
RT: Koen kaiken taiteen tekemisen terapeuttisena ja pidän taideterapiaa tärkeänä mielenterveystyön työkaluna. Sarjakuvassa käytimme paljon huumoria, mikä ehkä monien mielestä onkin sarjakuvalle tunnusomainen erityispiirre. Komiikka on kirjassa osa dramaturgiaa. Huumori ylipäänsä on tärkeää mielenterveyden hoidossa. Osastollakin saa välillä nauraa vedet silmissä toisten potilaiden jutuille. Oma psykoosihan on useimmille häpeällinen kokemus. Sille nauraminen, sillä onhan siinä ihan aidosti huvittaviakin piirteitä, on vapauttavaa.
Psykoosissa ollessani minulla oli hirvittäviä ja päättymättömän tuntuisia kauhukokemuksia. Uni ja valvetila menivät sekaisin. Leikissä – tai sarjakuvassa – voi käsitellä sisäisiä pelkojaan turvallisesti joutumatta kauhun valtaan. Itse asiassa, jos nykyään herään painajaisunesta ajattelen että YES – hienoa materiaalia sarjakuvaan, maalaukseen tai lauluun.
KH: Olen lukenut kymmeniä omakohtaisiin sairauskokemuksiin perustuvia sarjakuvia. Miltei kaikissa kokija, käsikirjoittaja ja piirtäjä ovat yksi ja sama henkilö. Api on kuitenkin syntynyt yhteistyössä piirtäjä Jussi Hukkasen kanssa. Kertoisitko työnjaostanne?
RT: Istuimme saman pöydän ääreen ja minä tein tekstit ja karkeat storyboardit, joista näkyi missä kukin hahmo sijaitsee. Jussi sai siitä eteenpäin vapaat kädet, sillä hänen osaaminen ja ammattitaitonsa osoittautuvat sen laatuiseksi, että minun ei juurikaan tarvinnut puuttua lopputuloksiin.
KH: Voisi kuvitella ulkopuolisen piirtäjän käyttämisen korostavan tarinaa autenttisuuden kustannuksella. Toisaalta jo sarjakuvan käsikirjoitusvaiheessa joudutaan muokkaamaan kokemus draamalliseen muotoon. Tuliko sinulle koskaan sellainen olo, että kokemuksesi jää tarinan jalkoihin, että Jussi tulkitsee kokemustasi ”väärin”?
RT: Ei, Tiivis yhteistyömme kaikissa tuotannon vaiheissa oli sujuvaa. Itse asiassa koin Jussin osaamisen ja taituruuden lähes rajattomaksi. Hän pystyi toteuttamaan ihan mitä tahansa ideoita. Täytyy silti sanoa että koen pystyväni kuvaamaan psykoottista tilaa autenttisemmin parhaillaan kirjoittamassani perinteisessä kirjassa.
KH: Tarkoitatko, että sarjakuva mediana on rajallinen?
RT: Ei! Täytyy vain hallita sarjakuvan kieli. Onhan esim. Didier Comès tehnyt todella vaikuttavia sarjakuvia arkitodellisuuden ulkopuolelta.
KH: Miten julkaistu Api eroaa sellaisesta, jonka olisit tehnyt alusta loppuun yksin?
RT: Se olisi psykoottisuudessaan vaikeaselkoisempi. Psykoosia on hirvittävän vaikea kuvata ulkopuoliselle. Sarjakuvaa tehdessämme minun oli pakko suodattaa tarina Jussin ymmärryksen ja piirrosten kautta. Joutuessani jäsentämään kaoottiset kokemukseni muille ymmärrettävään muotoon aloin ymmärtää niitä paremmin itsekin.
Bipolaarisuus vaikeuttaa tekemistä. Masentuneena ei saa mitään aikaan kun taas maanisessa vaiheessa kokonainen albumi syntyisi hetkessä. Jotta sarjakuvasta tulisi ymmärrettävä, se täytyy tehdä ääripäiden välissä, toimintakykyisessä vaiheessa. Voi olla, etten olisi saanut albumia yksin edes valmiiksi. Jussin kova työmoraali pakotti minut venymään loppuun asti.
KH: Olet sanonut sairautesi muuttuneen sarjakuvan myötä salonkikelpoiseksi. Avaisitko tätä?
RT: Ei vain sarjakuvan, vaan myös musiikin ja kuvataiteen tekemisen myötä minuun on alettu suhtautua kiinnostuneesti. En ole enää pelkkä hullu vaan hullu taiteilija, mikä on ihan hyvä status.
KH: Monet sarjakuvan raamatullisista hahmoista ovat sinulle tuttuja psykoottiselta jaksolta. Koetko että hahmojen ”hallitseminen” käsikirjoittamisen kautta tai niiden näkeminen piirrettyinä auttaisi ”sitomaan” ne mielikuvitusmaailmaan, osaksi sairautta?
RT: En, mutta koen, että sarjakuvan tekoprosessin myötä psykoottiset kokemukseni ovat löytäneet paikkansa osana toimintakykyistä maailmankuvaani. Hyväksyn ne osaksi itseäni, mutten enää vello niissä. Monet ovat kertoneet olevansa kateellisia “tripeistäni”. Itse asiassa pidän itseäni onnekkaana. Minulle psykoottiset kokemukseni ovat olleet luovuuden lähde.
Pidän taiteen tekemistä hyvin tervehdyttävänä ja olenkin miettinyt sarjakuvan käyttöä vertaistukiryhmän työkaluna.
KH: Aiemmat haastateltavani ovat korostaneet riittävän etäisyyden merkitystä ennen sarjakuvan tekemistä, sikäli sarjakuvan teko vertaistukiryhmässä tuntuu toimivalta idealta. Sinä puhut kuitenkin taiteen tekemisen tervehdyttävästä vaikutuksesta myös osasto-oloissa, jopa maanisessa vaiheessa, jonka aikana hoitohenkilökunta on perinteisesti pyrkinyt rajaamaan kaikkea toimintaa tarkoituksenaan saada potilaan mieli rauhoittumaan. Miten näkisit sarjakuvan tekemistä tai lukemista voitavan käyttää osana potilaan hoitoa suljetulla osastolla?
RT: Olen itse kokenut piirtelyn ja kirjoittelun oivaksi työkaluksi rauhoittaessani maanisuuttani osastolla ollessani. Taitava taideterapeutti voisi hyvinkin käyttää työkaluna myös sarjakuvan tekemistä. Monet ovat tietysti sitä mieltä, etteivät osaa piirtää, mutta sarjakuvaa voi tehdä ihan pelkillä tikku-ukoilla. Voimakkaasti maanisen asiakkaan voi olla kylläkin vaikea keskittyä tekemiseen.
KH: Osastojen ulkopuolella sarjakuvien piirtäminen on yleensä yksinäistä pakertamista, kun taas osastolla se olisi todennäköisesti ryhmätilanne, johon liittyy myös keskustelua tehdyistä sarjakuvista. Sinulla on kokemusta molemmista. Näetkö eroja itsenäisen työskentelyn ja ryhmätilanteen hoidollisissa mekanismeissa ja vaikutuksissa.
RT: Tavallistahan on että maaniset asiakkaat villitsevät osastolla toisiansa. Tupakkahuoneessa on toisinaan melko vauhdikas meno päällä. Jos tällaiset potilaat saataisiin motivoitumaan tekemään esim. sarjakuvaa yhdessä, niin sillä saattaisi olla rakentava ja jopa eheyttävä vaikutus.
Raimo tyyskän taidenäyttely “Tussauksia” esillä Helsingissä ravintola Kauniissa Kampelassa joulukuun 2013 ajan. Osoite Lauttasaarentie 10.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti