Opas Aspergeraikuisten lapsille

Something Different About Dad on opetussarjakuva. Se on Iso-Britanniassa autismin kirjoon kuuluvien lasten ja nuorten kanssa työskennelleen Kirsti Evansin kirjoittama teos 7-15-vuotiaille lapsille, joiden jommalla kummalla vanhemmalla tai tuttavapiirin aikuisella on diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä. Esipuheen mukaan Asperger-diagnoosien määrä Iso-Britanniassa on noussut niin merkittävästi 2000-luvulla, että kirjalle on selkeä tarve.

 Tunnistatko Aspergerhenkilön?

Tarina alkaa pitkällä ja runsastekstisellä introlla, jossa tutustumme esimerkkinä toimivaan perheeseen. Kertoja on perheen varhaisteni-ikäinen tytär Sophie. Kaikki muut perheessä ovat iloisia, eloisia ja sosiaalisia, paitsi perheen tyhjäkatseinen isä, joka keskittyisi sekä työssään että vapaa-ajallaan mieluiten linja-autoihin.

Isä työskentelee linja-autovarikolla, kerää bussien pienois-

malleja ja kuuntelee linja-autojen ääniä mp3-soittimellaan.

Isän sosiaalista kanssakäymistä haittaavat Asperger-rajoitteet on purettu neljän otsikon alle: Mielikuvitus, kommunikaatio, aistit sekä tunteet ja ihmissuhteet. Kukin osa-alue puretaan aluksi pienempiin, konkreettisempiin ja helpommin ymmärrettäviin osiin. Tämän jälkeen kuvataan dramatisoiduin esimerkein miten nämä rajoitukset voivat erilaisissa tilanteissa ilmetä. Kappaleiden lopussa pohditaan vielä miten kriisitilanteisiin ajautuminen olisi voitu estää.

Kirjan kuvaus oireista ja niiden syistä on uskottavaa ja asioita on punnittu nimenomaan muun perheen kannalta.

Asperger-isästä syntyy koko kirjan mitassa

melko rasittava, jopa tyrannimainen kuva.

Ainoa kritiikkini sarjakuvaa kohtaan liittyy isän hahmoon. Oma rajallinen kokemukseni Aspergerhenkilöiden kanssa toimimisesta on, että oireiden alla on kaikesta huolimatta nähtävissä oma ajatteleva persoonansa. Kirjan isä sen sijaan on täysin tunteeton ja persoonaton. Arvoitukseksi jää, miten perheen eloisa äiti on koskaan saattanut muuttaa yhteen moisen elävän kuolleen kanssa.

Lopussa kirjan tekijät muistuttavat, että isän kanssa ei tarvitse olla jatkuvasti, vaan

että jokaisen perheenjäsenen on syytä hankkia jokin oma harrastus kodin ulkopuolelta.

Kirjan etenee ongelma-ratkaisu -rakenteella. Isän rakastamista ei unohdeta tekstitasolla, mutta kokonaisuudessaan lukijalle tulee olo, että vaikeaa se on.

Aspergeria hahmotetaan kirjassa asiantuntevasti ulkoa päin, ja tehdään se hyvin, mutta tämän blogin kontekstissa toivoisin voivani jonain päivänä lukea myös oireyhtymää kantavan omista kokemuksista kertovan sarjakuvan.

Sarjakuvan perusajatus, tehdä sarjakuvamuotoinen opaskirja potilaan lapsille, on mielenkiintoinen. Kirja sälyttää aika paljon vastuuta muulle perheelle. Se voi toimia Asperger-perheessä, mutta ei sovi ratkaisuksi kaikkiin vanhempien oireisiin. Jään miettimään millainen olisi samanlaisella vastuuttamisperiaatteella toimiva opastussarjakuva huumeäidin tai alkoholistin lapselle. 

Saatavuus: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, CDON, Suomalainen kirjakauppa, Pääkaupunkiseudun kirjastot

Opaskirja masentuneelle ja hänen omaisilleen

Musta koira on Winston Churchillin kuuluisaksi tekemä lempinimi omalle masennukselleen. Nimitykseen törmää englanninkielisessä kirjallisuudessa aina silloin tällöin. Suomeksi en ole kuullut sitä käytetyn, vaikka se kuvaa masennusta hyvin.

Kun luin ensimmäisen kerran Matthew Johnstonen teoksen I Had a Black Dog, pidin sitä pinnallisena. Minulla oli tuolloin pitkä hyvä kausi ja olin valmistautunut vertavuotavaan analyysiin. Sain käsiini puolivillaisen pilakuvakokoelman. Ihmettelin kovasti kirjan saamia suitsuttavia arvioita. Kannessakin on kaksisuuntaisuudestaan avautuneen Stephen Fryn suositus, ja hänen sentään pitäisi tietää mistä puhuu. Kyse on varmasti kulttuurieroista, ajattelin, ja jätin kirjan odottamaan arvostelun kirjoittamista joskus myöhemmin.

Pari kuukautta myöhemmin musta koira vieraili luonani, ja siitä toipuessani tartuin kirjaan uudestaan. Tällä kertaa lukukokemus oli hauska, oivaltava ja toipumistani tukeva.

Kirja käy läpi masennuksen vaiheita ja vaikutuksia melko kattavasti. Itsemurhan se kohteliaasti kiertää, mielestäni suotta. Musta koira on joka kuvassa mukana masennuksen visuaalisena symbolina ja tekee työnsä hyvin. Se kertoo etäännytetysti mutta täsmällisesti mistä on kysymys, ja onnistuu musertavimmillaankin olemaan hauska. Ei ehkä hauska yleisellä tasolla, mutta niille, jotka mustan koiran kanssa ovat painineet, voi tutun tilanteen näkeminen uudessa valossa tuoda hymyn huulille. Masennuksen kutsuminen mustaksi koiraksi voi auttaa myös sen käpäliin joutunutta ymmärtämään, että masennus ei ole ominta itseä tai syvin totuus, vaan jotain, joka raatelee ulkoapäin. Loppuosa kirjasta on omistettu koiran kouluttamiselle, eli siinä luetellaan keinoja, joita voi käyttää masennuksen taittamiseen.

Mainio kirja, jota rohkenisin suosittaa jätettäväksi lojumaan mielialahäiriöpoliklinikan odotushuoneeseen tai osaston pöydälle. Yksi kuva per sivu yhdistettynä pieneen määrään tekstiä on sikälikin perusteltu ratkaisu, että vakavasti masentuneen henkilön on usein vaikea keskittyä lukemiseen. Yksikin sivu leipätekstiä voi olla aivan ylivoimainen ponnistus.

Musta koira ei välttämättä tyydy yhteen isäntään, vaan se voi vaatia koko perhettä lenkittämään itseään. Puoliso ja lapset ovat vaaravyöhykkeessä, ja siksi Matthew on tehnyt yhdessä vaimonsa Ainsleyn kanssa masentuneen omaisille oman kirjan nimeltä Living with a Black Dog. Siinä annetaan läheiselle ohjeita masennuksen tunnistamiseen ja masentuneen käytöksen ymmärtämiseen. 

Kirjassa listataan asioita joita masentuneelle voi ehdottaa ja asioita joita ei missään tapauksessa kannata sanoa. Lisäksi kirja muistuttaa miten tärkeää masentuneen omaisen on huolehtia omasta jaksamisestaan ja listataan ehdotuksia miten se tehdään. Lopuksi kerrotaan ammattilaisista ja organisaatioista joiden puoleen voi kääntyä.

Living With a Black Dog on toteutettu samalla tyylillä kuin edeltäjänsäkin, eli ohjeita jaetaan pilakuvin piristettyinä. Kirjassa on paljon hyviä ideoita mutta osa sivuista tuntuu turhalta toistolta. Siinä missä ensimmäinen kirja oli teos, joka tekijän oli pakko tehdä, henkii Living With a Black Dogista tilaustyön tuoksu. I Have a Black Dog oli henkilökohtaisten kokemusten purkamista kun taas Living With a Black Dog on opaskirja. Opaskirja ei ole huono, mutta lukukokemuksena se on steriilimpi ja vähemmän intiimi kuin edeltäjänsä.

Saatavuus: 
I Had a Black Dog: Akateeminen kirjakauppa, Amazon, Booky, CDON, Suomalainen kirjakauppa
Living with a Black Dog: Adlibris, Akateeminen kirjakauppa, Amazon, Booky, Suomalainen kirjakauppa, pääkaupunkiseudun kirjastot

Särjetyn lapsuuden rekonstruointi

Karvainen hoitaja haastattelee Malin Billeriä.

KH: Kerrot katastrofaalisista kasvuvuosistasi sarjakuvaromaanissasi Om någon vrålar i skogen Miten päädyit valitsemaan juuri sarjakuvan tarinasi kertomiseen? 

MB: Se oli itsestään selvä valinta. Sarjakuva on aivan ylivertainen tapa ilmaista itseään. Voisin sanoa että sarjakuva on minun tapani puhua. En voi elää ilman kuvia ja olen riippuvainen sanoista. Viestin siis sarjakuvin.

KH: Sarjakuvan perusteella nuoruutesi näyttää hiuksia nostattavalta sarjalta toinen toistaan pahempia katastrofeja, mutta kuvauksessasi on siitä huolimatta myös paljon lämpöä ja huumoria. Luuletko että olisit pystynyt kertomaan tarinasi näin kepeästi ollessasi keskellä myrskyä, vai onko kyse vuosien tuomasta perspektiivistä?

MB: Luulen, että läpikäymäni vaikeudet ovat kasvattaneet minut näkemään huumoria pimeydessäkin ja arvostamaan elämää toiselta kantilta. Saan paljon iloa pikkuasioista, jotka monet ehkä ottavat itsestäänselvyyksinä. En silti usko, että olisin voinut kertoa tarinaani ilman riittävää etäisyyttä. 

Avoimista haavoista ei kannata huudella, vaan antaa ajan ja ajatusten hoitaa ne ensin. Kirjoittaminen ja piirtäminen voivat kyllä toimia terapiana kauheuksien keskellä, mutta silloin niitä kannattaa ajatella pikemminkin päiväkirjana kuin painokelpoisena julkaisuna. 

KH: Luuletko, että olisit pystynyt tekemään kirjan, jos insestiin syyllistynyt isäsi olisi yhä elossa?

MB: Todennäköisesti en, mutta ken tietää. Ehkä minulla ei olisi ollut tarvetta edes kirjoittaa koko kirjaa, jos hän olisi elossa. Ehkä olisin saanut sovittua asiat hänen kanssaan hyvällä tavalla. 

KH: Tuntuiko sinusta missään vaiheessa siltä, että työprosessi olisi herättänyt eloon tai voimistanut negatiivisia tunteitasi?

MB: Kyllä, mutta se oli tietoinen valinta. Pakotin itseni elämään vanhat tunteet uudestaan läpi, jotta saisin vangittua kirjaan aidon tunnelman. Tein sen mm. kuuntelemalla tuon ajan musiikkia. Kirjan tekeminen kesti kauan, koska välillä oli pakko vetää henkeä ja piirtää jotain aivan muuta.

KH: Kirjan lopussa sanot nyt jauhaneesi menneisyytesi valmiiksi. Onko se kestänyt? Voiko sanoa, että kun julkaisee palan elämästään sarjakuvana, se tulee loppuunkäsitellyksi ja helpommaksi jättää taakseen?

MB: Hyvä kysymys. Luulen kyllä vatvoneeni tuota aikaa tarpeeksi. Se, että yhä käytän kokemuksiani uusissa sarjakuvissani, on eri asia. Ajattelen, että joku voi tunnistaa oman tilanteensa tarinoissani ja saada niistä lohtua ja uskoa ettei mikään pimeys kestä ikuisesti ja että riittävän onnellinen elämä on mahdollista. 

Kävin vuosikausia terapiassa, mutta jossain vaiheessa sitä huomaa olevansa ”valmis.” Mielestäni terapiastakin voi tulla riippuvaiseksi. Vastaus ongelmiin voi usein löytyä ihmisestä itsestään, kun hän vain uskaltaisi luottaa omaan sisäiseen ääneensä. Valmista ihmisestä ei tietenkään koskaan tule, mutta jos määrätietoisesti opettelee rakastamaan itseään, sitä voi karistaa kummitukset kintereiltään, jopa tulla onnelliseksi.

KH: Jos ajatellaan terapeuttista vaikutusta, onko kirjan julkaisemisella ja pöytälaatikkoon piirtämisellä eroa? Pidätkö tärkeänä sitä, että tarinastasi tuli julkinen?

MB: Se oli tärkeää, että olin käsitellyt kokemukseni ennen kuin tein niistä kirjan, siitä olin hyvin tarkka. Työ itsessään ei siis ollut terapiaa. Punnitsin jatkuvasti mitä kerron ja mitä säästän itselleni, mikä muita kiinnostaa tai mistä voi olla heille hyötyä. Kirjan teon tarkoitus oli tavoittaa toiset, joilla on mennyt huonosti ja näyttää heille että toivoa on.

KH: Millaisen vastaanoton kirjasi on saanut? Oletko jäänyt sen menestyksen vangiksi?

MB: Kirja on otettu vastaan hyvin. Se että monet ovat kertoneet saaneensa kirjasta lohtua on tuntunut erityisen hyvältä. Enkä minä olen jäänyt kirjan menestyksen vangiksi. Olen piirtänyt niin monia erityylisiä sarjakuvia, etten koe että minun pitäisi jotenkin ylittää tämä yksi kirja. Jatko-osa on kuitenkin tulossa. Tässä välissä on vain ollut tarve piirtää jotain muuta, esim. Frödingbok, jossa olen kyllä käyttänyt paljon synkkien kasvuvuosieni kokemuksia, mutta joka ei kuitenkaan kerro minusta. 

KH: Oletko katunut, että olet kertonut tarinasi koko maailmalle?

MB: En ole katunut.

KH: Oletko kuullut, että teostasi olisi käytetty materiaalina hoitotyössä tai esimerkiksi insestin uhrien tukiryhmässä?

MB: Ei, en ole koskaan kuullut sellaisesta, mutta se olisi kyllä hienoa.

KH: Perinteinen taideterapia on usein lyhyt tunnin mittainen ryhmätilanne. Sarjakuvaromaanin tekeminen on sen täydellinen vastakohta, kenties yksinäisin projekti minkä ihminen voi valita, ja jonka toteuttaminen kestää iäisyyden. Taideterapiassa ryhmältä saa nopeasti palautetta, kun taas sarjakuvapiirtäjä tekee työtään tuntemattomalle yleisölle ja palaute voi tulla vuosien päästä.

MB: Pitää paikkansa, vaikka sainkin hyvää palautetta kollegoilta ja muutamilta valituilta ystäviltä työprosessin aikana. Pidän kyllä yksin työskentelystä, pitkiäkin aikoja, ja voin olla valtavan herkkä kritiikille. Tiedän kollegoita jotka googlaavat nimeään ja etsivät teostensa arvosteluja, mutta huh, en minä. Taideterapiaa pidän hyvänä hoitomuotona.

KH: Onko sarjakuvassa välineenä jotain, joka tekee siitä erityisen soveliaan omien elämänkokemusten käsittelyyn?

MB: Erittäin vaikea kysymys. Sarjakuva on mainio kerrontaväline, jota monen voi olla helpompi alkaa työstää kuin puhdasta tekstiä, varsinkin jos kärsii luku- ja kirjoitushäiriöstä. En tietysti osaa varmuudella sanoa kun en ole koskaan kirjoittanut perinteistä romaania. Jotain tässä kuvan ja sanan liitoksessa kuitenkin on. 

KH: Liittyykö sarjakuvan tekemiseen vaaroja, joista asiaa harkitsevan olisi syytä olla tietoinen?

MB: Vaaroista en tiedä, mutta toki on hyvä tuntea koko joukko sarjakuvanteon kultaisia sääntöjä kuten vaikkapa että tekstauksen tulisi olla luettavaa tai että kuvan ja tekstin tulisi täydentää toisiaan eikä kilpailla keskenään. Hyvän sarjakuvan tulisi olla helppolukuinen. Voi tietysti tuntua kiittämättömältä että lukija porhaltaa minuutissa läpi sivun, jonka äärellä piirtäjä on viettänyt kaksi päivää.

Oma itsemurha sarjakuvana

Karvainen hoitaja haastattelee Linda Spåmania.

KH: Teoksesi Misslyckat självmord i Mölndals bro on vaikuttava kuvaus itsemurhakierteeseen joutuneesta nuoresta naisesta. Olet kertonut sarjakuvan olevan omaelämänkerrallinen. Voiko sarjakuvan tekemistä verrata taideterapiaan?

LS: Olen viettänyt aikaa sairaalassa, mutta en ole koskaan osallistunut taideterapiaan. Sairaana ollessani olin täysin kykenemätön luomaan mitään. Sarjakuva käsittelee myöhäisnuoruuttani, enkä missään tapauksessa olisi pystynyt piirtämään sitä ilman riittävää ajallista välimatkaa. Monet luulevat minun tehneen sarjakuvan sairaana ollessani, mutta näin ei siis ole. Sarjakuvan tekeminen vaatii paljon itsekuria.

KH: Auttoiko sarjakuvan tekeminen sinua pääsemään yli itsemurhayrityksistäsi?

LS: Ei oikeastaan, koska olin käsitellyt niihin liittyvät tunteet jo paljon aiemmin. Toisaalta en voi sanoa ettenkö koskaan ajattelisi synkkiä ajatuksia ja itsemurhaa, pikemminkin päinvastoin, mutta yritän hyväksyä itseni ja ajatukseni ja elää joka päivä.

KH: Tuntuiko sinusta koskaan, että sarjakuvan tekoprosessi olisi lisännyt ahdistustasi?

LS: Ei lainkaan. Kyseessä on graafinen fantasia itsetuhoisuudesta. Muoto on minulle tärkeintä luomisessa. Tarinakin on tärkeä, mutta tärkeintä on muoto. Lukijat tosin tarttuvat juuri tarinaan. Ymmärsin nopeasti, että haluttomuus elää on aihe jota ympäröi uskomaton pelko ja josta ei saisi puhua. 

KH: Miten kirja on otettu vastaan?

LS: Itsemurhan lähipiirissään kokeneet eivät ole olleet kovin innoissaan. Muutama kuukausi takaperin tapasin isän, jonka tytär oli hypännyt sillalta. Tunnustan, että kun puhun kasvokkain lapsensa menettäneen äidin tai isän kanssa, on vaikea olla liikuttumatta. Minulla ei ole vastauksia eksistentiaalisiin kysymyksiin, ei ainakaan sellaisia joita voisin suositella toisille ihmisille. Joudun työskentelemään omien haamujeni kanssa päivittäin, enkä osaa neuvoa kenellekään miten heidän tulisi ajatella tai elää.

En kuitenkaan halunnut tehdä kirjasta sentimentaalista, pikemminkin brutaalin, ja minusta kirjassa on myös huumoria tai tragikomiikkaa. Aihe on kuitenkin sellainen, että jokaisen annettava lukea kirja tavallaan.

KH: Oletko katunut kirjan tekemistä?

LS: En koskaan. Minusta kirja on uskomattoman kaunis. Olen ylpeä siitä, sisällöstä, ulkonäöstä ja aiheesta. Se on vaikuttanut jonkin verran yksityiselämääni, koska muutama ihminen loukkaantui siitä miten heidät oli kuvattu. En kuitenkaan muuttaisi mitään. Kirja on johdonmukainen ja siitä tuli juuri sellainen kuin tarkoitinkin. Toisaalta olen kirjan myötä saanut tavata kaikenlaisia ihmisiä, mikä on avannut minulle uusia maailmoja.

KH: Miten sarjakuvat sopivat sinusta välineeksi oman elämän työstämiseen?

LS: Se voi olla erinomainen väline siihen, mutta ei sarjakuvan tekemisen tietenkään tarvitse olla terapeuttista. Saa sitä käyttää ihan vain hyvän tarinan kertomiseen.

KH: Itsemurhan kuvaamiseen taiteessa on usein liittynyt romantisointi. Sinun näkemyksesi on itsemurhaajan arjesta on realistisuudessaan kylmäävä. Syntyy vaikutelma raskaasta ja yksinäisestä työstä. 

LS: Mikään ei ole yksinäisempää kuin olla yksin synkimpien ajatustensa kanssa ja suunnitella kuolemaa. Toisaalta päätöksen teon jälkeen olo voi olla hyvinkin harmoninen, sillä enää ei tarvitse kuin ratkaista toteutukseen liittyviä käytännön yksityiskohtia. Itse tekoon ei liity minkäänlaista glamouria. Vaikka viimeisestä omasta yrityksestäni on jo vuosia, saattaa häpeän tunne yhä yllättää minut. Muistikuva siitä kun herään vatsahuuhtelun jälkeen fyysinen keho romahtaneena – sen tilanteen halusin kuvata kaikista kauheimpana. 

KH: Löysin teoksestasi paljonkin huumoria, mutta arvelin sen liittyvän siihen, että sekä itsemurhaajien maailma että hoitomiljööt ja -käytännöt ovat minulle työni kautta tuttuja. En osaa arvioida miten musta huumorisi tai sisäpiirivitsit aukeavat suurelle yleisölle. Omaisensa menettäneet eivät varmastikaan pysty näkemään asiassa mitään hauskaa.

LS: Se on selvää, etteivät ”terveet” ihmiset pidä hauskana sitä, että joku kertoo haluttomuudestaan elää. Silti uskon, että jokainen ihminen joutuu jossain vaiheessa kasvokkain tuon tunteen kanssa. Äitini oli huolissaan siitä, mitä hänen työkaverinsa ajattelevat kirjastani. Se kertoo siitä, miten kukaan ei halua tulla yhdistetyksi itsemurhaajaan eikä kukaan myöskään usko, että itsemurhaajan maailmaa voisi kuvata hauskasti. Se on kyllä totta, että mustinkaan huumori ei tavoita sitä joka on elämässään päätynyt täydelliseen pimeyteen.

Se mille minä kirjassani nauran, on oma uskomaton itsekeskeisyyteni. Kirjakin on oire siitä. Yksi asia jonka olen huomannut, on että haastattelijat yrittävät kaiken aikaa johdatella keskustelua siihen suuntaan, että minusta syntyisi kuva uhrina. Tällainen ”uhridramaturgia” on minusta kummallista, minua – kirjan tekijää – estetään olemasta oma itseni. En ole koskaan säälinyt itseäni. Pidän piinavuosiani hukkaan heitettynä elämänä, mutta toisaalta koen niiden kasvattaneen minua ihmisenä.

KH: Arvioidessani kirjaasi olin epävarma kenelle uskaltaisin sitä suositella. Päätin, että se ryhmä jolle EN voi sitä suositella, ovat akuutissa itsemurhavaarassa olevat. Voi olla, että olen ylivarovainen, mutta ajattelin, että itsemurhaa suunnittelevan ja kirjasi päähenkilön välille voisi syntyä samanlainen henkinen side kuin kirjasi hahmojen Lindan ja Hannan välillä on. Sehän on varsin yleistä, että itsemurhaa harkitsevalla on samanmielisiä ystäviä, jotka yllyttävät toinen toisiaan.

LS: Ymmärrän mitä tarkoitat, mutta minusta kirjan voi ehdottomasti lukea vaikka suunnittelisikin vakavissaan itsemurhaa. En tiedä miten olen onnistunut, mutta ainakin toivon kirjasta välittyvän viestin, että tappamalla itsesi menetät paljon ihania asioita ja että elämä osastolla ei ole oikeaa elämää. Olen saanut positiivista palautetta toisilta syvissä vesissä uivilta. He ovat löytäneet kirjasta itsensä ja sanovat etteivät ole koskaan nauraneet yhtä paljon. Ihmiset jotka torjuvat tällaiset tunteet eivät tietenkään halua näistä asioista puhuttavan. Minusta kirja ei yllytä itsemurhaan, pikemminkin päinvastoin.

KH: Kirjasi päättyy uuteen itsemurhayritykseen ja niinhän se usein on todellisuudessakin, että itsemurhayrityksiä kertyy useampia. Lukijoille olisi varmasti ollut helpompaa jos kirjassasi olisi ollut onnellinen loppu.

LS: Tässä ajassa, jossa onnellisista lopuista on tullut pakkomielle, on tärkeää pystyä päättämään kirja myös toisin. Jos ihminen on masentunut tai ahdistunut, niin ei se ole jotain, joka vain menee ohitse ja jonka jälkeen eletään onnellisina elämänsä loppuun asti. Ei itseään tarvitse tappaa, vaan voi jatkaa elämää ja nauttia hyvistä hetkistä, sillä niitäkin tulee – vaikkei tosin tässä kirjassa. 

KH: Tiedätkö onko kirjaasi käytetty missään osana hoitoa, esimerkiksi mielialahäiriöosastoilla?

LS: En usko että sitä on koskaan käytetty siihen tarkoitukseen.

Ikuisen elämän lupaus

Siinä missä elokuvaruudut erottaa toisistaan 1/24 sekuntia, on sarjakuvaruudun etäisyys seuraavasta keskimäärin neljä maagista millimetriä. Maagista siksi, että aikayksiköiksi muutettuna kahden ruudun väli voi olla mitä tahansa parista nanosekunnista tuhansiin vuosiin.

Valoa nopeampi tapahtuma jäädytettynä kolmeen sarjakuvaruutuun.

 Arkielämässä nopeasti ohimenevästä hetkestä

voi sarjakuvassa nauttia pitkään.

Siinä missä elokuva jyrää vastustamattomasti eteenpäin eikä sen kelaaminen takaisin kesken katsomisen onnistu ilman illuusion särkymistä, on sarjakuva aikamatkailijan taivas. Tarinan punaisen langan kadottanut lukija voi helposti palata ajassa taaksepäin. Hän voi milloin tahansa pysähtyä ihastelemaan kaunista ruutua ja päättää itse milloin on valmis siirtymään tarinassa eteenpäin.

Laulaja Jukka Poika kuvaa laulussaan Viikko sitten sarjakuvan ja elämän armottoman todellisuuden välistä ristiriitaa näin:

sanoit ettet vielä oo valmis

sanoit että harkita vielä sun tarvis

mut elämä ei oo sarjis

ei voi mennä takaisin

edelliseen ruutuun

eikä sulkee lehtee

Ruutua tutkivalla lukijalla ei ole kiire mihinkään. Hän pysäyttää ajan

keskelle myrskyä niin pitkäksi aikaa kuin haluaa. Aika tottelee häntä.

Väitän, että aika pysähtyy sarjakuvia lukiessa, enkä ole mielipiteineni yksin. Jopa sarjakuvia vihannut entinen Vogue-lehden päätoimittaja Marya Mannes oli samaa mieltä. Hän tosin ilmaisi asian hieman toisin: ”Jokainen sarjakuvan parissa vietetty tunti on tunti, jolloin kaikki sisäinen kasvu pysähtyy.” Hän piti asiaa raskauttavana, mutta minä väitän, että tämä ominaisuus on sarjakuvan lumon ja parantavan voiman aivan keskeisintä ydintä.

Yksi sekunti hidastettuna kolmeen ruutuun.

Nuori ihminen nauttii elokuvista, joissa omanikäiset sankarit suorittavat omnipotentteja sankaritekoja. Hän tietää pystyvänsä samaan, jos vain vähän harjoittelisi, ja aikaahan on. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin sama katsoja istuu saman elokuvatähden uusimman toimintaelokuvan ensi-illassa ja ihmettelee, miten entisestä sankariarkeologista on tullut jäykkäpolvinen vanhus, jonka jokainen sankarilliseksi tarkoitettu ele muistuttaa katsojaa kaiken katoavaisuudesta.

Katsoja poistuu viihdyttäväksi tarkoitetusta elokuvasta tietoisena peruuttamattomasti hukatuista vuosista ja oman kuolemansa läheisyydestä.

Sarjakuva on toista maata. Vanheneviakin sarjakuvasankareita toki on, mutta laajimmin levinneet hahmot ovat järjestäen ikinuoria. Tunnetuin esimerkki on Harold Grayn LittleOrphan Annie, joka säilyi 11-vuotiaana koko 76-vuotiaan elinkaarensa ajan. Yhä jatkavista sarjakuvasankareista Mikki Hiiri on tätä nykyä jo vetreä kasivitonen.

Don Rosan piirros Akusta perheineen Roopen haudalla rikkoo ikuisen

elämän lupauksen ja aiheuttaa lukijassa epämukavan olon.

Mad-lehti julkaisi Aku Ankan kuolinilmoituksen 1981.

Olisi houkuttelevaa ajatella, että pysähtyneen ajan kokemus syntyy nimenomaan lapsuuden sarjakuvia uudestaan lukemalla, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Mikä tahansa vangitseva sarjakuvateos saa aikaan tämän tunteen, sillä lempeästi leijuva aika on leivottu sarjakuvan muotoon. 

Sarjakuvia lukiessani olen aina kotona. Aikaa ei ole. Olen takaisin kohdussa.